Pikkukissa & Piipittäjä: Apua! Palokunta! Kissa puussa!

Eli hieman tarinoita kultaiselta 90-luvulta.

Kalle oli väritykseltään komea hopeanharmaa

Tämä postaus kertoo meidän perheen jo edesmenneestä kissasta Kallesta. Olen Kallen täällä blogissakin pari kertaa maininnut, mutta kyseiseen kissaherraan liittyy niin paljon uskomattomia tarinoita, että pitäähän ne jakaa teidän kanssa.

Kalle oli suuri persoona

Kalle tosiaan oli sellainen kissan kokoinen (parhaimmillaan yli kuusi kiloa) kissa, joka tiesi arvonsa ja osasi vaatia sopivaa kohtelua. Aikanaan Kalle tuli meille, vuonna 1990, kun kissa oli alkanut pyöriä erään äidin ystävän luona. Tämä kissa oli sitten tuonut pentunsa heidän luokseen ja he ottivat emon ja pennut hoitoonsa Nämä pennut lähtivät sitten hyviin koteihin, rahaa ei liikuteltu mutta kissan saamisen ehtona oli, että kissaa pitää hoitaa hyvin. Emo itse jäi heille asumaan. Kalle oli pennuista viimeinen joka löysi kodin. Äidin ystävä oli todennut äidille, että yksi on vielä vailla kotia, mihin äiti oli tokaissut että ei enää. Alunperin Kallen nimi oli Vili, mutta siskoni mielestä Kalle oli parempi nimi kissalle.

Näin söpö Kalle oli vauvana

Ja hyvin kyllä ainakin syötettiin

Kuten otsikkokin paljastaa, Kallella oli nuorena hyvin huono tapa kiipeillä puihin. Puuvalinta oli aina mänty, sai tästä lempinimen Mäntykiipiä. Sitä ei tarina kerro, että ajoiko joku hänet sinne vai menikö itse vain hölmöyttään. Kalle oli vapaasti ulkoileva kissa, se kun oli siihen aikaan varsinkin maalaisympäristössä tapana. Sinänsä pelkkä puihin kiipeily ei olisi ongelma, mutta Kalle kun kiipesi erittäin korkealle ja maukui siellä karua kohtaloaan koko naapuruston kuullen. Usein kohteeksi vielä osui jonkun naapurin pihapuu. Vaan milläpä saadaan kissa alas puusta? En ole ihan 100% varmoja ovatko nämä aivan oikeassa järjestyksessä, sillä aikaa on kulunut niin paljon, mutta sillä ei lie merkitystä.

Kissat pitää korkeista paikoista, tässä Kalle on vaatekaapin päällä

Ensimmäisen kerran Kalle jäi jumiin meidän tontin rajalla, vaan ei meidän tontilla, olevaan puuhun. Tämä tapahtui vielä siten, että me ei itse oltu kotona (Kallella kävi hoitaja). No siinä sitten naapurit soittivat jo meidän sukulaisille, että mitä tehdä, kun siellä kissa huutaa puussa. Tällä ensimmäisellä kerralla ratkaisuksi valikoitui puun kaataminen, mihin piti kysyä maanomistajan lupa. Lupa tuli ja kissa tuli puun kanssa alas.

Luulisi sisällä löhöilyn olevan mukavampaa

Seuraavaksi Kalle kiipeili naapurin pihapuun latvaan. Tämä oli toki ongelma, sillä huutelu puun latvassa häiritsee naapurin elämää, joten jotain piti tehdä. Apuun pyydettiin VPK. Eli tämmöinen perinteinen palokunta pelastaa kissan puusta. Tämä operaatio keräsi koko asuinalueen huomion ja veti yleisön puun alle. Itse muista kuinka katselin ikkunasta, että mitä ulkona tapahtuu. Siinä lopulta kävi vielä niin, että ensimmäiseltä kiipeäjältä loppui kantti kesken ja hän ei uskaltanut ihan niin korkealle. Lopulta toinen tyyppi pääsi Kallen luo ja sai kiinni. Sitten hän kysäisi, että tuonko vai puotanko, mihin isäni vastasi että puota. Kissa tuli vauhdilla ja kiisi aitan alle piiloon. Tässä oli haaveena vähentää kiipeilyhaluja jatkossa. Palokunta ei lopulta veloittanut käynnistään mitään, vaikka olisivat voineet. Ottivat kokemuksen kannalta.

Silloin kun Kalle oli nuori meillä oli kaksi undulaattia, Tipi ja Sipi. Mutta kissa ja linnut ei ollut oikein toimiva kobinaatio joten annettiin linnut hyvään kotiin

Vaan eipä ne kiipeilyhalut siihen vielä huvenneet. Seuraava puu löytyi pellon laidasta. En itse tiedä tarkalleen mikä puu. Tällä kertaa ei ilmeisesti ihan niin korkea, sillä isäni sai itse kiivettyä kissan alas tikkaiden avulla. Tämän kiipeilyn isä teki vasta kun me lapset oltiin menty nukkumaan, oletettavasti että me ei tiedettäisi mitään, jos hän ei saisikaan Kallea alas. Vaan onnistuneesti sai ja toi sitten pihkaisen kissan itkuisen siskoni kainaloon yöksi.

Ulkona Kallen lempipaikkoja oli autojen nokkapellit ja katot

Seuraava kerta olikin sitten huomattavasti ongelmallisempi. Tällä kertaa kohteena oli toisen naapurin pihassa oleva suuri mänty. Kuten edelliselläkin kerralla naapurin pihassa piti kissa yrittää saada nopeasti aiheuttamasta häiriötä. Tällä kertaa avuksi tilattiin nosturiauto. Aluksi näyttikin hyvältä, mutta juuri kun he olivat tavoittamassa Kallen, tämä kiipesi pari oksaa ylemmäs. Ja sinne ei se nosturi ylettänyt, eikä se ollut muuten mikään pikkunosturi, Kalle vaan oli erittäin korkealla. Omien muistikuvien mukaan he harkitsivat oksan sahaamista kissan alta, mutta eivät siihen päätyneet. Joten Kalle jäi puuhun.

Mahtoi olla puussa nälkä kun ei ollut ruokaa saatavilla

Tämä alkoi olla ongelmallista, sillä eihän kissa pärjää kovin pitkää aikaa ilman ruokaa. Sitten tuli päätös, että kissa ammuttaisiin alas puusta, kun se ei itse sieltä tule. Sovittiin päivä ja me lapset lähdettiin yökylään sukulaisille, jotta meidän ei tätä tarvitse todistaa. Vaan Kallepa päätti, että ei vielä. Sinä nimenomaisena aamuna äitini meni käymään suihkussa, mikä meidän talossa on kellarissa ja näki maan tasoisessa ikkunassa Kallen valittelemassa, että eikö täällä pääse sisälle. Oliko lie jo väsymys iskenyt ja sitä myöden ei ole saanut roikuttua puussa. Mutta onneksi kävi näin.

Ei tainnut Kalle itsekään tietää kuinka hiuskarvan varassa oli elämänsä suhteen

Olisi jo voinut luulla, että nuo kerrat riittäisivät opetukseksi. Vaan ei. Tuonkin jälkeen Kalle kiipesi vielä kerran korkealle puuhun. Tämä viimeinen kerta, kun Kalle jäi puuhun, oli onneksi meidän takapihan puussa. Sieltä Kalle ei niin paljoa häirinnyt naapureita, joten hänen annettiin olla. Ehkä se viimein opetti, kun oikeasti piti itse tulla alas. Siitä en tällä kerralla osaa sanoa tuliko itse alas vai putosiko.

Onneksi Kalle päätti, että oloneuvoksena on mukavampaa kuin puussa

Kiipeilyn lisäksi Kallella oli toinenkin kesäharrastus. Hän piti seikkailusta, eikä ollut mitenkään tavatonta, jos meni päivä tai pari, että kissa ei näkynyt. Vaan eräänä kesänä (siskoni muistin mukaan 1994), Kalle hävisi. Häntä ei näkynyt viikkoihin, joten me jo oletimme, ettei hän palasi. Vapaana ulkoilevalla kissalla, kun on useita uhkia autoista petoeläimiin. Vaan Kallepa palasi, seitsemän viikon reissailun jälkeen. Yhtäkkiä vaan ilmestyi pihaan huudelleen nälkäänsä. Tarina ei kerro missä Kalle tämän seitsemän viikkoa vietti, eksyikö vai veikö joku. Kotiin palatessaan Kalle oli äärimmäisen läheisyydenkaipuinen ja nukkui ensimmäiset yöt aivan kiinni vanhemmissa näiden sängyssä. Kalle ei myöskään vähään aikaan halunnut mennä yksin ulos. Traumoja ei kuitenkaan jäänyt sillä Kalle teki tämä jälkeen vielä toisena kesänä parin viikon katoamistempun.

Tämä on varmaan jutun ainoa tarinaan suoraan liittyvä kuva. Tämä on otettu Kallen kotiuduttua. Ruokana on vain makkaraa sillä vanhemmat oli jo ehtineet antaa ruoat pois.

Matkustelu on paljon turvallisempaa matkalaukussa

On siinä kyllä yksi kissat osannut aiheuttaa vanhemmilleni harmaita hiuksia. Onneksi iän myötä Kalle rauhoittui ja jätti kiipeilyt ja seikkailut. Lopulta Kalle eli kunnioitettavat 15 vuotta. Sitä en toki tiedä kuinka monta yhdeksästä elämästään hän tuhlasi tuolla nuoruuden seikkailuissaan....